Leo Tolstoin kertomuksia

Лев Толстой
Leo Tolstoin kertomuksia

II

Elias sai kuin saikin toverinsa lähtemään. Tuomas arveli, ajatteli ja aamulla tulikin Eliaksen luo.

– Kyllä sinä olet oikeassa, sanoo hän: lähdetään sitten. Elämämme määrä on Herran käsissä; kukapa tietää, kauaksiko sitä on suotu. Täytyy lähteä niin kauan kuin vielä ikää ja voimia on suotu.

Viikon kuluttua ukot olivat valmiit lähtöön.

Tuomaalla oli rahat kotona. Hän otti sata ruplaa matkaan ja kaksi sataa jätti ämmälleen.

Eliaskin laittihe valmiiksi; möi naapurille kymmenen mehiläispuuta ynnä mikä niistä sikiäisi. Kaikesta tuosta otti seitsemänkymmentä ruplaa. Puuttuvat kolmekymmentä kokosi kotolaisiltaan, vähän yhdeltä, vähän toiselta. Ämmänsä antoi viimeisensä joita hautajaisiksensa oli säästöön kokoillut; miniäkin antoi säästönsä.

Ukko Tuomas määräsi tarkoin pojalleen kaikki tehtävät: mistä niittomaata oli otettava, minne lanta ajettava, kuinka tupa laitettava ja katettava; joka asian tarkoin mietti, tarkoin määräsi. Elias sanoi ämmälleen vaan että nuoret mehiläiset olisivat erilleen asetettavat ja rehellisesti naapurille toimitettavat; muista kototoimistaan ei puhunut mitään, arveli vaan: "kyllähän työ tekijäänsä neuvoo. Kai oman talonne parasta valvoa koetatte, kun kerran sen isäntiä olette".

Ukot laittautuivat matkaan. Kotolaiset leipoivat kyrsiä, laittoivat laukut ja leikkasivat uusia jalkariepuja, ukot vetivät uudet kengät jalkaansa, ottivat varavirsuja mukaan ja lähtivät. Kotoväki saattoi heitä ulos kylästä; jäähyväiset lausuttiin ja ukot lähtivät tallustamaan tietään.

Elias lähti iloisella mielellä ja, päästyään kylän näkyvistä, unhotti kaikki asiansa. Arveli vaan, kuinka olisi toverilleen mieleen matkalla, kuinka pääsisi kenenkään mieltä pahoittamatta, kuinka rauhassa ja rakkaudessa perille pääsisi ja sitten taas kotiansa saapuisi. Kulkiessaan yhä vaan kertoo itsekseen jotakin rukousta tai muistelee pyhäin elämäkertoja, mikäli ovat muistoon jääneet. Kun tiellä tai yöpaikassa joutuu yhteen jonkun kanssa, niin koettaa kaikin tavoin kunkin kanssa tulla ystävällisesti toimeen ja jumalista puhetta pitää. Siten kulki ilolla. Yhtä asiaa Elias ei voinut täyttää. Hän tahtoi lakata nuuskaamasta; olipa tuohisen nuuskurasiansakin jättänyt kotia, mutta kovin tuli ikävä. Matkalla hänelle muuan mies antoi toisen. Hän kyllä koetti vastustaa kiusausta, mutta ei auta; jo jää jälkeen toveristaan, ettei johdattaisi häntä syntiin, ja pistää nuuskaa kun pistääkin.

Tuomaskin kulkee moitteettomasti – vakavana, mitään pahaa tekemättä ja turhia loruilematta, mutta kuitenkin hänen mielensä on niin raskas. Kotoiset huolet eivät lähde mitenkään hänen mielestään. Aina vaan muistelee, mitähän nyt kotona tehtänee; kunhan vaan ei olisi jotakin jäänyt sanomatta! Ja tekeeköhän se poika sitten niinkuin oli määrä. Nähdessään pellolla, ohikulkiessaan, perunaa istutettavan tai pellonparannusta vedettävän, arvelee itsekseen: "tekeeköhän se poika niinkuin sen käskin? Oikeinpa tekee mieli palata kotia, kaikki neuvoa ja itse toimittaa."

III

Ukot kulkivat viisi viikkoa, kotoiset virsunsa kuluttivat, uusiakin jo ostelivat ja saapuivat siten "töyhtötukkaisten" [Vähänvenäjän eli Ukrainin asukkaiden pilkkanimi. Suom. muist.] maahan. Kotoaan asti tähän saakka olivat he maksaneet yösijastaan ja ruoastaan, mutta töyhtötukkain maassa pyytelivät asukkaat heitä kilvan ja kiistellen asuntoihinsa. Ne veivät heidän huoneisiinsa ja syöttivät ja juottivat eivätkä huolineet maksusta, ajoivatpa vielä leipää laukut täyteen, väliin kakkujakin niihin kasaten. Siten ukot mukavasti kulkivat seitsemisen sataa virstaa; samosivat vielä yhden läänin läpi ja saapuivat viljattomaan ja puuttomaan seutuun. – Hyvin siinäkin pääsivät kulkemaan ja aina yösijankin saivat, mutta ruokaa ei enää annettu. Eipä edes leipääkään kaikkialla annettu, väliin ei sitä rahallakaan ollut saatavissa. Viime vuonna, kertoi kansa, ei saatu mitään viljanpuolta pelloista. Rikkaammat möivät kaikki, mitä oli, ja joutuivat häviöön; vähävaraiset joutuivat puulle paljaalle, köyhimmät häipyivät mikä minnekin, mikä mieroa kiertää, mikä kotoisalla koikkelehtii. Talven söivät akanakakkuja ja olkileipää.

Kerranki ukot olivat yötä muutamassa kauppalassa, ostivat leipää toista leiviskää ja, yönsä maattuaan, lähtivät liikkeelle ennen auringon nousua, ehtiäksensä kauemmaksi ennenkuin päivä paahtaisi täydeltä terältään, Kuljettuaan kymmenkunta virstaa, saapuivat he joen partaalle, istuivat, ammensivat vettä kuppiinsa, kostuttivat siinä leipänsä, syödä nutustivat ja, muutettuaan jalkineitaan, istahtivat lepäämään. Elias sai nuuska-sarvensa esiin. Tuomas pudisti päätään, sanoen:

– Ettes jo heitä tuota ruokotonta tapaasi!

Elias viittasi kädellään.

– Minkä sen tekee, kun paha kerran saa valtaansa.

Noustiin siitä ja lähdettiin eteenpäin. Kulkivat vielä kymmenisen virstaa. Saapuivat suureen kirkonkylään ja kulkivat sen halki. Kuumakin jo alkoi ahdistaa. Elias oli jo nääntynyt; hän halusi juoda ja levähtää, mutta Tuomas ei ota pysähtyäkseen. Tuomas oli vahvempi käymään ja Eliaksen oli vaikea pysytellä hänen rinnallaan.

– Eikös käydä juomaan, sanoo hän.

– Juo vaan, minä en pidä väliä.

Elias pysähtyi.

– Sinä älä odota minua, sanoi hän. Minä vaan kiireimmiten poikkean tuohon mökkiin juomaan. Kyllä sinut heti taasen saavutan.

– Tee niin, sanoi Tuomas ja lähti yksin tallustamaan eteenpäin; Elias taasen kääntyi taloa kohti.

Elias lähestyi taloa. Se oli vähäinen, savisila talo, jonka ylinen oli musta, alinen valkoinen. Savikin oli jo lohkeillut pois – arvattavasti sitä ei oltu pitkiin aikoihin silattu – ja kattokin ammotti toisesta syrjästä. Ovi oli pihanpuolla. Elias astui pihaan. Tanhualla makasi parratoin, laiha mies, paita kaatioissa – töyhtötukkain tapaan. [Venäläiset pitävät paitansa liepeet housujen päällä.] Hän oli arvatenkin asettunut katveeseen, mutta päivä cli siirtynyt hänen päälleen. Se makasi siinä nukkumatta. Elias huusi hänelle, pyysi juomista – mies ei virka mitään. "Joko se on sairas tai vihainen", arveli Elias ja lähestyi ovea. Tuvasta kuuluu lapsen itku. Elias rämisti oven rengasta. "Väki hoi!" Ei kuulu mitään. Elias löi sauvansa kärjellä muutamasti oveen. "Ristiveljet!" Ei mitään vastausta. "Jumalan luomat!" Tuvasta ei kuulu mitään liikettä. Elias oli jo menemäisillään tiehensä, kun samassa on kuulevinaan jonkun voihkavan oven takaa. "Kun vaan ei olisi joku tapaturma kohdannut talonväkeä. Pitää ottaa asiasta selko!" Ja Elias astui tupaan.

IV

Elias kiersi kääkää – ovi ei ollut lukossa. Hän longahutti ovea ja kulki etehisen halki. Tuvan ovi oli auki. Vasempaan oli uuni; suoraan ovesta oli peränurkka, jossa oli pöytä ja jumalankuvisto; pöydän takana oli rahi; rahilla istui vanha, hunnutoin vaimo ja hänen vieressään heikko, vahanvärinen mutta paksuvatsainen poikanen; ämmä oli laskenut päänsä pöydälle ja poikanen kiskoi häntä hihasta ja pahasti poraten pyysi jotakin. Elias astui tupaan. Tuvassa oli raskas henki. Hän katseli ympärilleen. Laattialla, uunin takana venyi naisihminen suullaan ja koristen; väliin se ojensi jalkansa suoraksi, väliin taas veti sen koukkuun. Se kääntelihe kyljeltä toiselle ja siitä levisi raskas löyhkä; arvatenkaan se ei päässyt itse liikkeelle eikä ollut ketään, joka hänet olisi siivonnut. Vanha ämmä kohotti päänsä ja näki edessään miehen.

– Mitä sinä haet? sanoo hän; mitäs haet? Ei täällä, mies parka, ole mitään.

Elias ymmärsi hänen jotakin lausuvan ja lähestyi häntä.

– Minä, Luojan luoma, sanoo hän, poikkesin tänne juomaan.

– Eipä ole kuka antaisi; ei täältä saa mitään, mene vaan Herran nimeen.

Elias alkoi kysellä. – Eikös teillä ole yhtään tervettä ihmistä, joka korjaisi edes tuon sairaan vaimon?

– Eihän sitä ole, ei ole. Mies tekee kuolemaa pihalla ja me täällä sisällä.

Poikanen oli vaijennut, nähtyään vieraan. Mutta kun ämmä oli ruvennut puhumaan, alkoi se taas kiskoa häntä hihasta. – "Leipää, mummo, leipää," ja taas rupesi poraamaan.

Elias aikoi juuri kysellä enemmän ämmältä, kun samassa mieskin kompuroi tupaan, kulki pitkin seinää ja tavotteli rahia; mutta ei se jaksanutkaan kulkea niin pitkälle, vaan lyhmistyi nurkkaan, kynnyksen viereen. Siihen se jäi ja sieltä alkoi puhella. Sanan kerrassaan vaan sanoo ja välillä aina hengähtää.

– Sekä sairaus, sanoo hän, että nälkä… – Jooseppikin kuolee nälkään, jatkoi mies, osoittaen päällään poikaa, ja hyrähti itkuun.

Elias pudisti laukkuaan hartioillaan, heitti kaikki käsistään pois, nakkasi laukkunsa maahan, nosti sen sitten rahille ja alkoi päästää sitä auki. Auaistuaan otti leivän ja veitsen, leikkasi aika palan ja ojensi sen miehelle. Mies ei ottanut, vaan osoitti poikaa ja tyttöstä, – niille piti muka antaa. Elias antoi palan pojalle. Poika tunsi heti leivän, kurottihe, tarttui siihen molemmin käsin ja katosi kasvoineen leipään. Uunin takaa tuli tyttökin ja seisahtui katselemaan leipää. Elias ojensi palan sillekin. Sitten leikkasi vielä palan ja antoi ämmällekin. Ämmäkin otti ja alkoi syödä nutustaa.

– Kunpa saisi tuolta vettä tuoduksi. Kovin ovat heidän suunsa kuivuneet. Minä yritin, jatkoi hän, eilen tai tänään, – enpä enää itsekään muista, tuoda kaivolta, mutta lankesin enkä jaksanut käydä kaivolle; sankokin on siellä, jollei sitä ole joku ottanut.

Elias kysyi, missä heidän kaivonsa oli. Ämmä selitti. Elias lähti, löysi sangon, toi vettä, juotti ihmiset. Lapset söivät vieläkin leipää ja joivat vettä; mummokin söi ja joi, mutta mies ei ruvennut syömään. Ei tee mieli syödä, sanoi hän. Vaimo ei tullut ollenkaan tuntoonsa, heittelihe vaan permannolla. Elias meni kylään, osti puodista hirssisuurimaa, suoloja, jauhoja ja voita, haki kirveen, hakkasi halkoja ja alkoi lämmittää uunia. Tyttö rupesi häntä auttamaan. Sitten Elias laittoi keiton ja puuron ja ruokki talonväen.

V

Mies söi vähän ja ämmäkin söi, mutta poika ja tyttö söivät kaikki tyyni ja nuolivat astiankin puti puhtaaksi, jonka jälkeen kaulatusten vaipuivat vuoteelle.

 

Talonpoika ja mummo alkoivat nyt kertoa, kuinka kaikki oli näin käynyt.

– Ennenkään emme suinkaan varallisia olleet, kertoivat he, mutta viime vuonna ei saatu mitään pelloista, syksystä jo kaikki varat syötiin. Kun kaikki oli loppunut, rupesimme pyytämään naapureilta ja hyviltä ihmisiltä. Alussa antoivat, mutta sitten alkoivat kieltää. Toiset olisivat vielä antaneetkin, mutta kun ei niillä ollut. Ja hävettihän sitä pyytääkin, kun kaikille oli velkaa, mille jauhoja, mille rahaa, mille leipää. Hainhan minä työtäkin, kertoi mies, mutta ei sitä ollut. Kaikkialla tarjoutui väkeä työhön leipäpalkoista. Päivän jos teit työtä, niin kaksi olit jouten ja sen haussa. Mummo ja tyttö alkoivat kulkea loitomma leivän hakuun; mutta huonoa sen saanti oli, kun ei kelläkään itselläänkään ollut. Kuitenkin tulimme niin ja näin toimeen, arvellen tavalla tai toisella keväimeen ja uutiseen kestävämme. Mutta kevään tullen lakkasivat kaikki antamasta ja siihen sitten tautikin pakkasi päälle. Asia kävi aivan arveluttavaksi. Päivän syömme ja kaksi ollaan ilman. Aloimme syödä ruohoa. Siitäkö sitten vai muutenko lienee vaimoni sairastunut. Hän kääntyi vuoteen omaksi ja perin voimaton sitä minäi olen. Ja milläpä sitä tästä paranisikaan.

– Minä tässä yksin ponnistelin, sanoi ämmä, mutta eihän sitä syömättä kauan pystyssä pysy; pian minäkin kävin heikoksi. Tyttökin kävi heikoksi ja araksi. Ei enää mennyt kylään, kun lähetimme. Kätkeytyi vaan nurkkaan eikä lähde. Naapurin eukko pistäysi täällä toissa päivänä, mutta kun näki meidät nälkäisinä ja sairaina, kääntyi ja meni tiehensä. Hänenkin miehensä on mennyt maailmaan eikä hän itsekään tiedä, millä pienet lapsensa ruokkisi. – Tässä nyt olemme maanneet ja kuolemaa odotelleet.

Elias kuunteli heidän puheensa loppuun ja jäikin taloon yöksi, päätettyään vasta seuraavana päivänä lähteä saavuttamaan toveriaan. Aamulla Elias noustuaan tarttui talon töihin, aivan kuin olisi ollut sen talon isäntä. Alusti ämmän kanssa taikinan ja lämmitti uunin. Sitten läksi hän tytön kanssa naapuriin hakemaan talontarpeita. Ei mitään ollut, vaikka mitä olisi tarvinnut – kaikki talon kapineet ja vaatteet oli myöty ja syöty. Ja Elias alkoi hankkia, mitä tarvittiin: väliin teki itse, väliin osti. Siten hän viipyi päivän, viipyi toisen, jopa kolmannenkin. Poikanen voimistui, alkoi kävellä pitkin rahia ja mielistellen lähennellä Eliasta. Tyttö oli käynyt jo aivan iloiseksi ja autteli kaikkialla askareissa. Aina vaan seurasi Eliasta, lausuen: setä! setä hoi! Mummokin pääsi jalkeille ja läksi naapuriin. Mieskin rupesi kulkemaan seinää pitkin. Vaimo vaan yhä venyi, mutta sekin kolmantena päivänä tuli tuntoonsa ja pyysi ruokaa. – Noh, arveli Elias, enpä suinkaan aikonut näin äijä aikoa hukata; nyt minä lähden.

VI

Neljäntenä päivänä oli pääsijäisjuhlan alku ja Elias arveli: "vietän pois pääsijäiset tämän väen seurassa, ostan jotakin juhlaksi heille ja illan suussa sitten lähden matkaan". Elias lähtikin taas kylään, osti maitoa, nisujauhoja, rasvaa. Mummon kanssa sitten keittivät ja leipoivat; aamulla Elias kävi kirkkoon, josta tultuaan talonväen seurassa päätti juhla-aterialla paastonsa. Emäntäkin nousi sinä päivänä vuoteeltaan ja alkoi hiljakseen liikkua. Isäntä ajoi partansa, puki puhtaan paidan yllensä – mummo oli sen pessyt – ja meni kylään pyytämään rikkaalta isännältä elonapua. Sekä niitty että pelto oli pantattu tuolle rikkaalle isännälle ja mies läksi nyt pyytämään, että tuo antaisi takaisin ne uutisviljaan asti. Illan suussa isäntä palasi surullisena kotiaan ja puhkesi kyyneliin. Rikas isäntä ei armahtanut; sanoi vaan: tuo rahat.

Elias kävi miettiväiseksi. – "Kuinkas ne nyt, arvelee hän, voivat elää? Muut menevät niittämään, eikä heillä ole mitään, kun niitty on pantissa. Kun ruis joutuu, menevät ihmiset leikkuuseen (ja hyvää se ruis tänä vuonna tuleekin), mutta heillä ei ole toivon aihettakaan, kun peltosarka on ennalta rikkaalle naapurille myöty. Minun lähdettyäni joutuvat ne taas kurjuuteen." Ja Elias ajatteli niin ja ajatteli näin ja kun ei selville päässyt, niin ei lähtenytkään illan suussa – jätti menonsa aamuun. Hän meni pihalle maata; siellä siunasi itsensä ja asettui levolle, mutta ei voinut nukkua: pitäisi lähteä – johan sitä muutoinkin on rahaa ja aikaa kulunut ylen paljon – mutta sääli on kovin tuota väkeä. Nyt pitäisi jo lunastaa niitty ja peltokin. Ja kun pellon lunastaa, täytyy naisväelle ostaa lehmä ja miehelle hevonen viljan vetoon. Pahasti olet nyt takertunut, Elias Bobroff. Eihän sitä kaikkia saata auttaa. Tahdoin vaan tuoda heille vettä ja antaa kullekin palan leipää, ja nyt on jo täytynyt näin kauas joutua. Nyt on laiva liikkeellä ja vaikea tässä on takaisin kääntyä. – Elias nousi, otti kauhtanansa päänsä alta, aukaisi sen, sai sarvensa ja pisti nuuskaa, arvellen sillä ajatuksensa selvittävänsä; mutta ei siitäkään apua lähtenyt; ajatteli ja arveli eikä nähnyt mitään keinoa. Lähteä pitäisi – ja sääli on ihmisiä; ei tiedä kuinka olla ja elää. Kääri kauhtanansa päänsä alle ja rupesi levolle. Loikoi siinä loikomistaan, kukotkin jo alkoivat laulaa ja olipa hän jo nukahtaakin. Äkkiä tuntui, ikäänkuin joku olisi hänet herättänyt. Hän näkee olevansa täysissä tamineissa, laukku seljässä ja sauva kädessä pyrkivänsä portista sisään; portti oli longallaan, niin että yksi vaan kerrassaan saattoi siitä tunkea läpi. Hän käy portista ja tarttui laukustaan pihtipieleen; tahtoessaan irroittaa laukkua, tarttui hän toiselta puolen jalkarievustaan, joka siinä laukesi jalasta. Hän rupesi irroittamaan laukkua, mutta ei hän ollutkaan kiinni sen siteistä, vaan tyttönen pitelikin kiinni ja huusi: setä, setä hoi, leipää! Hän katsahti jalkaansa; siellä poikanen piteli virsusta; isäntä ja mummo katselivat ikkunasta. Elias heräsi ja lausui ääneensä: "Huomenna lunastan sekä niityn että pellon ja ostan hevosen ja jauhoja uutisviljaan asti; ostanpa lehmänkin lapsille. Mitäpä sitä menee merten taa Kristusta hakeen, kun hänet sisällisesti sydämmestään kadottaa. Pitää auttaa ihmiset jaloilleen." Ja Elias nukkui aamuun asti.

Aamulla varhain herättyänsä, meni Elias rikkaan isännän luo ja lunasti rahallaan niityn ja pellon. Tullessaan osti vikatteen – sekin oli myöty – ja toi sen kotia. Miehen lähetti niittämään ja itse meni kylään; ravintolan isännällä kuuli hevosen ja rattaat olevan kaupan. Hän meni sinne, sopi hinnasta ja osti ne; ostipa samalla säkin jauhoja, heitti sen rattailleen ja meni ostamaan lehmää. Mennessään hän saavutti kaksi vaimoa, jotka kulkien puhuivat keskenään paikkakuntansa murretta. Tarkatessaan heidän puhettaan, huomasikin Elias heidän puhuvan hänestä.

– Ensin ne eivät tietäneet, mikä mies hän oli; arvelivat vaan tavalliseksi ihmiseksi. Näytti pistävän vaan juomaan, mutta sitten jäikin taloon. Se kuuluu ostaneen niille jos jotakin. Omin silmin näin, kuinka hän tänään osti hevosen ja rattaat. Tuskinpa luulisi sellaisia ihmisiä enää maan päällä olevankaan. Täytyypi oikein lähteä sinne katsomaan.

Sen kuultuaan, ymmärsi Elias, että häntä kiitettiin, eikä mennytkään ostamaan lehmää. Hän palasi ravintolan isännän luo, maksoi hevosen ja rattaat, valjasti hevosen ja lähti ajamaan mökille päin. Päästyänsä portille, pysähtyi hän ja kiipesi alas rattailta. Talonväki näki hevosen ja kummastui. He kyllä arvelivat hänen heille hevosen ostaneen, mutta eivät tohdi sitä sanoa. Isäntä tuli aukaisemaan porttia.

– Mistäs, vaari, olet hevosen saanut? sanoohan.

– Ostinpa vaan, kun halvalla osuin saamaan. Niitäppäs häkkiin heinää hevoselle yöksi. Otappas tämä säkki tästä.

Isäntä riisui hevosen, vei säkin aittaan, niitti kantamuksen heiniä ja ajoi sen häkkiin. Käytiin siitä tupaan maata. Elias asettui ulos kartanolle ja vei sinne illasta laukkunsakin. Kaikki vaipuivat uneen. Elias nousi, sitoi laukkunsa, pani saappaat jalkaansa, puki kauhtanan päällensä ja lähti tavoittamaan Tuomasta.

VII

Kun Elias oli kulkenut noin viisi virstaa, rupesi päiväkin valkenemaan, Hän istui puun juurelle, aukaisi laukkunsa ja rupesi lukemaan rahojaan: Kaikkiansa oli jäljellä vaan 17 ruplaa ja 20 kopekkaa. "Näillä ei suinkaan meren yli pääse," arvelee hän, "ja jos taasen Jumalan nimeen almuja käy anomaan, niin ehkäpä vaan tekee enemmän syntiä. Tuomas veljeni kyllä yksinkin pääsee perille ja asettaa minun puolestani kynttilän alttarille. Kyllä tämä velka jää nyt kuolinpäivään niskoilleni. Mutta onhan Herra armollinen – kyllä Hän tämän kärsii."

Elias nousi, kohautti laukkuaan hartioilleen ja kääntyi kotia päin. Kirkonkylän kiersi kaukaa, etteivät ihmiset olisi häntä nähneet. Ja pian hän pistetikin kotomatkansa. Kotoaan kulkiessaan tuntui niin raskaalta, töin tuskin väliin jaksoi seurata Tuomasta, mutta takaisin käydessään ei tunne ollenkaan väsymystä, ikäänkuin Jumala oisi hänen voimiaan lisännyt. Käy vaan kuin huvikseen, sauvallaan huiskien, seitsemän penikulmaa päivässä pääsee.

Elias saapui kotia. Siellä oli vilja jo korjattu. Kotolaiset ihastuivat ukkonsa tulosta ja alkoivat kysellä, kuinka matka kävi, miksi ja missä toverista luopui, miksi ei mennyt perille asti ja miksi kotia kääntyi. Elias ei sitä heille kertonut.

– Jumala ei sitä sallinut; matkalla kulutin rahani ja häivyin kumppanistani. Sen vuoksi palasin kotia. Suokaa nyt Herran nimessä anteeksi.

Ja hän antoi ämmälleen loput rahoistaan. Sitten tiedusteli kotoisia töitä: kaikki oli hyvin; kaikki työt oli toimitettu, mitään ei ollut lyöty laimin, ja kaikki elivät sovussa ja rauhassa.

Samana päivänä kuulivat Tuomaankin talolaiset Eliaksen palanneen ja tulivat tiedustelemaan omasta ukostaan. Elias sanoi heille samaa.

– Teidän äijänne jatkoi matkaansa vankasti; me erosimme toisistamme kolme päivää ennen Pietarin päivää; minä ensin aijoin tavoittaa häntä, mutta tiellä tapahtui kaikenlaista, etten päässytkään; rahani hukkasin, eikä sitten ollut, millä oisin jatkanut matkaani; niinpä käännyinkin kotia.

Ihmiset kummastelivat, kuinka niin viisas mies saattoi menetellä niin tyhmästi – lähteä matkaan, menemättä perille ja kuluttaa turhaan rahansa. Kummastelivat aikansa ja unhottivat. Ja Eliaskin unhotti koko asian. Hän ryhtyi kotoaskareihin: hakkasi poikineen halkoja talveksi, pui akkaväen kanssa viljan, kattoi ladot, korjasi mehiläiset, joista antoi naapurille kymmenen pesäkuntaa ynnä mikä niistä oli lisiä siinnyt. Hänen eukkonsa tahtoi salata, kuinka paljon myydyistä oli lisään siinnyt, mutta Elias tiesi itse tarkoin, mitkä olivat yksinäisiä, mitkä uusia, ja antoi naapurille kymmenen asemesta seitsemäntoista pesäkuntaa. Niin sai Elias asiansa järjestäneeksi, poikansa lähetti työnansiolle ja itse asettui talveksi tekemään virsuja ja puukenkiä.

Рейтинг@Mail.ru