Leo Tolstoin kertomuksia

Лев Толстой
Leo Tolstoin kertomuksia

VII

Ja Simo sanoi Mikaelille:

– Kyllähän me otimme työn tehdäksemme; kun vaan siitä kunnialla pääsisimme eroon. Ainekset ovat kalliit ja herra niin vihainen. Kun vaan emme erehtyisi. Kas niin, sinun on silmäsi terävämpi ja minua paljoa kätevämmäksikin sinä olet käynyt: ota sinä siis mitta ja leikkaa nahka, minä taasen päätän nämä terät.

Mikaeli totteli, otti herran tuomat ainekset, levitti pöydälle, asetti ne kaksinkerroin, otti veitsen ja alkoi leikata.

Martta lähestyi Mikaelia, katsoo kuinka tämä leikkaa ja ihmettelee, mitä Mikaeli nyt tekee. Marttakin oli jo tottunut käsittämään suutarintyötä; hän katsoo siis ja näkee, ettei Mikaeli leikkaakaan nahkaa saappaan muotoon, vaan laittaa päät pyöreiksi.

Martta aikoi sanoa jotakin, mutta sitten arvelikin itsekseen: "varmaankaan minä en käsittänyt, kuinka ne herrassaappaat ovat neulottavat; kai Mikaeli sen paremmin ymmärtää, en puutu mihinkään."

Mikaeli sai parin leikanneeksi, otti langan ja alkoi ommella; mutta ei kahdella harjaksella, vaan yhdellä langalla, niinkuin pieksuja ommellaan.

Marttaa yhä enemmän kummastutti, mutta ei hän kuitenkaan puuttunut asiaan. Mikaeli yhä vaan neuloo. Tuli päivällishetki, Simo nousee työstään, katso: Mikaeli on herran nahasta neulonut pieksut.

Simo ällistyi ja huokasi. Mikä nyt on Mikaelin? Koko vuoden on hän tehnyt työtä erehtymättä koskaan, ja nyt teki työnsä näin onnettomasti. Herra teetti reunuspohjaiset varsisaappaat ja hän neuloo sileät pieksut, ilman pohjaa; pilasi nahan pahanpäiväisesti. Kuinka minä nyt herrasta suorian. Sellaista nahkaa minä en saa mistään.

Ja hän sanoo Mikaelille:

– Mitäs sinä, poikaseni, nyt olet tehnyt? Turmioon minut olet saattanut. Herra tilasi saappaat, ja mitäs sinä olet laittanut?

Mutta juuri kun hän alkoi näin torua Mikaelia, kilahti ovenrengas ja joku löi oveen, pyrkien sisään. Kurkistettiin ikkunasta, joku oli saapunut ratsain ja sitoi kiinni hevostaan. Ovi auaistiin ja se samanen herran renkipoika tuli tupaan.

– Hyvää päivää!

– Jumal'antakoon! Mitäs on asiaa?

– Rouva lähetti tiedustamaan niitä saappaita.

– Mitäs niistä?

– Se vaan, ettei herra saappaita enää tarvitsekaan. Hän en mennyt toiseen maailmaan.

– Todellakin?

– Eipä päässyt hengissä täältä edes kotiansakaan, reessä heitti henkensä. Kun, päästyämme taloomme, ruvettiin häntä nostamaan reestä, kaatui hän kuin jauhomatto; jo oli aivan kohmettunut, siinä makasi ruumiina, töin tuskin saimme hänet reestä ulos. Rouva lähetti siis sanomaan, että se herra, joka kävi teillä tilaamassa saappaita, ei niitä enää tarvitsekkaan; sen sijaan käskee rouva teitä kiiruimman kautta neulomaan ruumiille pieksut siitä samasta nahasta. Käskipä minun odottamaan, kunnes valmistuvat ja tuomaan ne mukanani. Sen vuoksi minä nyt tänne saavuin.

Mikaeli kokosi pöydältä nahanjäännökset, kääri ne tötteröön, otti valmiit pieksut, läjähytti niitä vastatusten, pyyhkäisi esiliinallaan ja ojensi rengille. Tämä otti jalkineet ja sanoi:

– Hyvästi nyt, talonväki! Voikaa hyvin!

VIII

Kului siitä vuosi, kaksi. Mikaeli asuu jo kuudetta vuotta Simolla, asuu ja on kuin ennenkin: ei käy missään, liikoja ei puhu; kaiken sen aikaa hän on kahdesti vaan hymyillyt, ensikerran, kun emäntä asetti hänelle illallista ja toisen kerran, kun herra tilasi saappaita. Simo ei voi kyllin kiitellä työmiestään. Eikä hän enää häneltä utele, mistä hän on; sitä vaan pelkää, ettei Mikaeli menisi heiltä pois.

Niinpä istuvat kerran kotona. Emäntä työntää kattiloita uuniin ja lapset juoksevat penkeillä ja katselevat ikkunoista ulos. Simo neuloo toisessa ikkunassa ja Mikaeli kiinnittää korkoa toisessa.

Poikanen juoksi pitkin penkkiä Mikaelin luo, nojasi hänen olkaansa ja kurkisti ikkunaan.

– Katsoppas setä Mikaeli, katsos, tuolta tulee kauppiaanrouva tyttöineen meille. Toinen tytöistä ontuu.

Heti kun Mikaeli sen kuuli, heitti hän työnsä pois, ja, kääntyen ikkunaan, alkoi katsella ulos.

Simon kävi kummaksi. Eihän Mikaeli ennen koskaan katsonut kadulle ja nyt, lyhmistyen akkunaan, kurkistelee hän ulos. Simokin katsoi ulos: sieltä todellakin näkyy vaimo lähestyvän hänen taloaan; se oli puhtaasti puettu ja talutti kädestä kahta turkkiin ja kirjaviin villahuiviin puettua pientä tyttöä. Tyttöset ovat niin toisensa kaltaiset, ettei niitä voi eroittaa. Toisen jalka vaan on vähän viallinen – se ontuu vähän kulkiessaan.

Vaimo astui portaita porstuaan, haparoi ovea, vetäisi säpistä ja aukaisi oven. Laski sitte edellään tyttöset tulemaan tupaan ja itse tuli perässä.

– Hyvää päivää, talonväki!

– Jumala antakoon! Terve tuloa! Mitäs vierailla olisi asiaa?

Vaimo istahti pöydän ääreen, tyttöset painuivat hänen syliinsä, vierastaen oudossa paikassa.

– Tarvitsisi ommella näille tytöille kevääksi nahkakengät.

– Laitetaan vaan. Eihän noita noin pieniä meillä tosin ole ommeltu, mutta kyllä ne silti saadaan tehdyksi. Joko sitten haluatte reunuspohjaisia tai neulekenkiä, aluskankaalla ilman reunusta. Tämä työmies minulla on aika taituri.

Simo katsahti Mikaeliin: tämä on heittänyt työnsä pois ja katselee tyttösiä.

Simon kävi Mikaeli kummaksi. Tosin tyttöset ovat sangen sieviä: mustasilmäisiä, pullea- ja punaposkisia, sievissä turkeissa ja liinasissa: mutta kuitenkaan Simo ei voi käsittää, mitä hän niistä niin kovin tarkastelee, ikäänkuin ne ennalta olisi tuntenut.

Simo kummasteli ja alkoi sitten puhutella vaimoa ja sopimaan kengistä. Sovittiin hinnasta, ruvettiin mitanottoon. Vaimo nosti polvilleen ontuvan tyttösen ja sanoo:

– Tästä tulee sinun ottaa kaksi mittaa; väärään jalkaan neulo yksi kenkä ja suoraan kolme. Niillä kummallakin on yhtäläiset jalat. Ne ovat kaksosia.

Simo otti mitan ja sanoi ontuvasta: Kuinka sen tyttöpahan on käynyt?

Vai onko se syntyjään jo ollut sellainen?

– Ei ole. Äiti likisti sellaiseksi.

Martta tarttui siinä puheeseen, haluten tietää, kuka vaimo oli ja kenen lapsia ne olivat; kysyi siis:

– Etkö sinä olekkaan niiden äiti?

– En minä ole niiden äiti enkä sukulainenkaan edes, aivan ne minulle ovat vieraita – ottolapsia.

– Kuitenkin niitä niin hellit, vaikka vieraitakin ovat.

– Kuinkapa minä voisin olla niitä säälimättä; itsehän olen ne rinnoillani imettänyt. Olihan sitä omakin lapsi, mutta Herra otti pois; sitä en niin säälinyt kuin näitä.

– Kenen lapsia ne ovat?

IX

Vaimo kävi puheliaaksi ja alkoi kertoa:

"Noin kuusi vuotta takaperin, sanoi hän, joutuivat nämä lapset orvoiksi sekä isästään että äidistään; isä haudattiin tiistaina ja äiti kuoli perjantaina. Nämä raukat syntyivät kolme päivää jälkeen isänsä kuolon, äiti ei elänyt päivääkään. Minä asuin mieheni kanssa siihen aikaan maalla, jossa pidimme taloa. Heidän isänsä oli yksinäinen talonpoika ja eli metsätyöllä. Vahingossa kaatui puu hänen päälleen ja osui vyötäisten kohdalle, likistäen sisukset pahanpäiväisesti. Kotia saatiin tosin hengissä, mutta siellä sitten heitti henkensä; vaimo taasen samalla viikolla synnytti nämä kaksoset, juuri nämä samaset tytöt. Siinä vielä köyhyys, yksinäisyys; vaimo oli ypö yksin, ei ollut ämmää, ei edes mitään tyttöäkään läsnä.

"Yksin synnytti, yksin kuolikin."

"Kävin siis aamulla katsomaan naapuria, tulen tupaan, tuo raukka olikin jo jäykkänä. Mutta kuollessaan oli hän vierähtänyt tämän tytön päälle ja nurjahduttanut siten sen jalan sijoiltaan. Naapuria tuli kokoon, – ruumis pestiin, puettiin, laitettiin arkkuun ja haudattiin. Hyvät ihmiset toimittivat kaiken tuon. Lapset jäivät jälkeen. Mitäs niiden tehdä? Vaimoista olin minä ainoa, jolla oli vakainen lapsi. Ensimmäistä poikaani imetin, se oli kahdeksannella viikolla. Otin nämäkin toistaiseksi luokseni. Kylän miehet tulivat kokoon, neuvottelivat, mitä niiden piti tehdä, viimein sanoivat minulle: 'pidä sinä, Mari, näitä tyttöriepuja luonasi vähän aikaa, kunnes me pääsemme asiasta selville.' Minä imetin kerran suorajalkaisen, mutta tätä likistettyä en ruvennutkaan imettämään. En luullut sen kuitenkaan jäävän eloon. Sitten kuitenkin rupesin arvelemaan: miksipä viattoman lapsiparan pitäisi kärsimän ja menehtymän. Imetin sitäkin ja niin sekä omani että nämät kumpaisetkin ruokin rinnoillani. Minä olin nuori, väkevä ja maito oli voimakasta. Ja Jumalakin antoi niin paljon maitoa, että rinnoista yhä ulos pyrki. Kahta kerrassaan ruokin ja kolmas odotti. Kun toinen rinnasta hellitti, otin kolmannen. Jumala soi minun nämä isoiksi imettää, mutta omani laskin hautaan, kun se kävi toista vuotta. Eikä Herra sen enempää minulle lapsia suonutkaan. Varallisuus kasvoi kasvamistaan. Nyt asumme täällä myllyllä, kauppiaan luona. Palkka on iso, elämämme mukava. Lapsia vaan ei ole. Kuinkapa yksin tulisinkaan toimeen, jollei näitä lapsosia olisi! Täytyyhän minun niitä rakastaa! Nehän ovatkin elämäni ainoa ilo ja valo."

Vaimo painoi toisella kädellään ontuvan tytön rintaansa ja toisella pyyhkäisi kyyneleet poskiltaan.

Martta huokasi ja lausui:

– Oikeinpa näyttää sananlasku sanovan: "ilman isoa, ilman emoa on kyllä eloa, vaan ilman Jumalata ei ole elämätä."

Heidän puhellessaan siinä keskenään, lähti valo siitä nurkasta, jossa Mikaeli istui, ja valaisi huoneen ikäänkuin aamunkoite. Kaikki katsahtivat häneen ja näkivät Mikaelin istuvan kädet polvillaan, katsovan ylös ja hymyilevän.

X

Vaimo tyttöineen lähti pois; Mikaelikin nousi penkiltään ja, pantuaan pois työnsä ja riisuttuaan esiliinansa, kumarsi isännälle ja emännälle ja lausui:

– Antakaa, haltijat, minulle anteeksi. Jumala on minulle anteeksi antanut, antakaa tekin anteeksi. Ja haltijat näkivät kirkkaan valon lähtevän Mikaelista. Ja Simo nousi, kumarsi Mikaelille ja sanoi:

– Minä näen, Mikaeli, ettet sinä ole tavallinen ihminen, eikä minulla ole oikeutta pidättää sinua eikä kysellä sinulta. Sitä ainoastaan pyydän sinua sanomaan, miksi sinä olit niin synkän näköinen, kun minä tapasin sinut ja toin kotiani ja miksi sinä, kun eukko toi ruokaa sinulle, hymyilit ja kirkastuit. Sitten, kun herra tilasi saappaita, sinä hymyilit toisen kerran ja siitä pitäen kävivät kasvosi vielä kirkkaammaksi; ja nyt, kun vaimo toi tyttöset tänne, sinä hymyilit kolmannesti ja kirkastuit kokonaan. Sano minulle, Mikaeli, miksi sinusta käy sellainen valo ja miksi sinä kolmasti hymyilit?

 

Ja Mikaeli lausui:

– Siksi käy kirkkaus minusta, että minä olin rangaistu, mutta nyt Jumala on antanut minulle anteeksi. Kolmasti minä hymyilin, kun minun piti saada tietää kolme Jumalan sanaa. Ja minä sainkin tiedon niistä sanoista: yhden sanan sain silloin, kuin vaimosi armahti minua, – siksi ensi kerran hymyilin. Toisen sanan sain silloin, kuin rikas tilasi saappaita, – ja minä hymyilin toisen kerran; ja nyt, kun minä näin tyttöset, minä sain tietää viimeisen, kolmannen sanan – ja minä hymyilin kolmannen kerran.

Ja Simo sanoi:

– Sano minulle, Mikaeli, minkä tähden Jumala on sinua rangaissut ja mitkä ne Jumalan sanat ovat, että minäkin ne tuntisin.

Ja Mikaeli sanoi:

– Jumala rankaisi minua sen vuoksi, että minä en totellut Häntä. Minä olin taivaan enkeli enkä totellut Jumalaa.

Minä olin enkeli ja olin taivaassa ja Jumala lähetti minut ottamaan vaimon sielua. Minä lensin maahan, katso: vaimo makaa yksin, sairaana, juuri oli synnyttänyt kaksoset, kaksi tyttöstä. Lapset kuhertavat äitinsä kainalossa, mutta äiti ei voi ottaa niitä rinnoilleen. Vaimo huomasi minut, käsitti Jumalan minut lähettäneen hakemaan hänen sieluansa, parahti itkuun ja sanoi: "Herran enkeli! Puu tappoi mieheni metsässä, hänet juuri haudattiin. Ei minulla ole siskoa, ei tätiä, ei äitiä, ei ketään, jonka haltuun lapseni jättäisin; älä siis ota minun sieluani, suo minun ruokkia lapseni, kasvattaa ne ja elämän tielle saattaa. Eiväthän lapset voi elää ilman isoa, ilman emoa." Ja minä täytin äidin pyynnön; toisen lapsen asetin hänen rinnoilleen, toisen annoin hänen käsiinsä ja kohosin taivahasen Jumalan luo. Tultuani Herran tykö, lausuin: "Minä en voinut ottaa synnyttäjä äidin sielua. Puu tappoi isän, äiti synnytti kaksoset ja pyytää minua, etten ottaisi hänen sieluaan, sanoen: 'suo minun elättää lapseni, kasvattaa ne ja toimittaa elämän tielle. Eiväthän lapset voi elää ilman isoa, ilman emoa. Minä en ottanutkaan äidin sielua'." Ja Herra sanoi: "Mene ja ota äidin sielu; ja sinä saat tietää kolme sanaa: sinä saat tietää, mitä ihmisissä on, mitä ihmisille ei ole annettu ja mistä ihmiset elävät. Kun ne olet saanut tietää, niin palajat taivaaseen." Minä lensin takasin maahan ja otin äidin sielun.

Lapset vierähtivät pois rinnoilta. Ruumis vaipui vuoteelle ja, likistäen toista tyttöstä, nurjahdutti sen jalan sijoiltaan. Minä kohosin kylän ja kirkon yli, tahtoen viedä sielun Jumalalle. Silloin tuuli tempasi ja kantoi minut, siipeni vaipuivat sivuille ja lohkesivat pois; sielu kiiti yksin Jumalan luo, ja minä putosin alas maantielle.

XI

Silloin Simo ja Martta käsittivät, ketä he olivat vaatettaneet ja ruokkineet, kuka heidän luonaan oli asunut; ja he itkivät ilosta ja pelosta; ja enkeli lausui:

– Minä jäin yksin alastomana kedolle. Ennen minä en tuntenut ihmisten puutteita, en tuntenut kylmää en nälkää; nyt minä tulin ihmiseksi. Minun oli nälkä ja vilu, enkä minä tietänyt, mitä piti tehdä. Katsellessani ketoa pitkin, näinkin Jumalalle rakennetun kappelin; minä lähestyin herran kappelia, tahdoin saada siinä suojaa. Kappeli olikin lukossa eikä sen sisään voinut päästä. Minä istuin kappelin taakse, saadakseni tuulelta suojaa. Ilta joutui, minä olin nälkään ja viluun nääntymäisilläni. Äkkiä kuulen miehen tulevan tietä pitkin; se kantaa saappaita ja puhuu itsekseen. Ja ensikerran, ihmiseksi tultuani, näin minä ihmiskasvot ja ne herättivät minussa kauhua ja minä käänsin kasvoni pois niistä. Ja minä kuulin tämän miehen arvelevan itsekseen, kuinka hän ruumiinsa talvella vilulta varjelisi, kuinka vaimonsa ja lapsensa ruokkisi. Minä ajattelin silloin: "minä näännyn nälkään ja viluun ja tuo mies kulkee ja huolehtii vaan, kuinka itsensä ja vaimonsa turkilla turvaisi ja leivällä ravitsisi". Mies näki minut, synkistyi, näytti kahta kauheammalta ja meni ohi. Ja minä jouduin epätoivoon. Äkkiä kuulen miehen palajavan. Minä katsahdin häneen enkä ollut tuntea häntä samaksi mieheksi: äsken hänen kasvoissaan oli ollut kuolema, mutta nyt ne elivät, ja minä tunsin hänen kasvoissaan Jumalan. Hän astui luokseni, puki minut, otti mukaansa ja johdatti kotiansa. Minä tulin hänen huoneeseensa; vastaamme tuli vaimo ja alkoi puhua. Vaimo oli vielä hirviämpi miestä, kalman henki kävi hänen suustaan ja minä en voinut edes vetää henkeäni kuoleman löyhkältä. Hän aikoi ajaa minut viluun, ja minä tiesin hänen kuolevan, jos hän ajaa minut huoneestaan ulos. Ja äkkiä hänen miehensä muistutti hänelle Jumalaa. Ja vaimo äkkiä muuttui. Ja kuin hän antoi meille illallista ja kun hän itse katsoi minuun ja minä häneen, – hänessä ei ollut enää kuolemaa, hänessä oli elämä ja minä tunsin hänessä Jumalan.

Silloin minä muistin Jumalan ensimmäisen sanan: "sinä saat tietää, mitä ihmisissä on." Ja minä sain tietää, että ihmisissä on rakkaus. Ja minä ihastuin siitä, että Jumala oli jo alkanut ilmoittaa minulle sitä, mitä cli luvannut, ja minä hymyilin ensimmäisen kerran. Mutta kaikkea minä en voinut vielä käsittää. Minä en tiennyt mitä ihmiselle ei ole suotu, enkä, mistä ihmiset elävät.

Aloin siitä asua luonanne; asuin vuoden ja silloin tuli mies teettämään saappaita, sellaisia, jotka vuoden pitäisivät ratkeumatta, vääristymättä. Minä vilkaisin häneen – ja äkkiä hänen takanaan näin seisovan toverini, kuolon enkelin. Kukaan muu ei nähnyt tätä enkeliä, vaan minä tunsin hänet ja tiesin, että ennen kuin päivä maillensa ehtisi mennä, oli rikkaan sielu pois temmattu. Ja minä ajattelin: "ihminen varustaa itselleen vuodeksi, tietämättä jo ennen ehtoota kuolevansa." Silloin minä muistin Jumalan toisen sanan: "sinä saat tietää, mitä ihmiselle ei ole suotu."

Mitä ihmisissä on, sen minä jo tiesin. Nyt minä sain tietää, mitä ihmisen ei ole suotu. Ihmisen ei ole suotu tietää, mitä hänen ruumiinsa on tarvis. Ja minä hymyilin toisen kerran. Minä iloitsin, nähdessäni toverini, enkelin, ja käsittäessäni, että Jumala oli minulle ilmaissut toisen sanansa.

Mutta kaikkea minä en voinut käsittää. Minä en tiennyt vielä, mistä ihmiset elävät. Ja minä elin elämistäni ja odotin odottamistani, milloin Jumala ilmoittaisi minulle viimeisen sanansa. Ja kuudennella vuodella tulivat tyttö kaksoset vaimoineen ja minä tunsin tytöt ja sain kuulla, kuinka ne olivat jääneet henkiin. Minä sen kuulin ja arvelin itsekseni: "äiti rukoili lastensa puolesta ja minä uskoin äitiä, luulin, etteivät lapset voi elää ilman isoa, ilman äitiä; kuitenkin vieras vaimo ne elätti ja kasvatti." Ja kun vieras vaimo heltyi vieraille lapsille ja puhkesi kyyneliin, silloin minä näin hänessä elävän Jumalan ja käsitin, mistä ihmiset elävät. Ja minä tunsin, että Jumala oli minulle ilmaissut viimeisen sanansa ja antanut minulle anteeksi. Ja minä hymyilin kolmannen kerran.

XII

Ja enkelin ruumis kävi alastomaksi ja kirkas valo verhosi hänet kokonaan, niin ettei silmä kärsinyt katsoa häneen; ja hän lausui korkeammalla äänellä, ikään kuin hänen äänensä olisi tullut taivaasta eikä hänestä.

Ja enkeli sanoi:

– Minä sain tietää, ettei yksikään ihminen elä omalla huolehtimisellaan, vaan rakkaudesta.

Äidin ei oltu suotu tietää, mitä hänen lapsensa elääksensä tarvitsivat. Rikkaan ei suotu tietää, mitä hän itse tarvitsi. Yhdenkään ihmisen ei ole suotu tietää, tarvitseeko hän elämän saappaita vai kuolinkenkiä ennen ehtoota.

Ollessani ihmisenä, minä en jäänyt henkiin siten, että itse itsestäni olisin pitänyt huolen, vaan sen kautta, että ohikulkijassa ja hänen vaimossaan oli rakkaus, että he armahtivat minua ja mieltyivät minuun. Orvot eivät jääneet eloon siksi, että heistä oli ennalta huolta pidetty, vaan siksi, että vieraan vaimon sydämmessä oli rakkaus, joka sääli heitä ja mieltyi heihin. Ja kaikki ihmiset elävät siitä, että ihmisissä on rakkaus, mutta ei siksi, että he itse eteensä huolehtivat.

Minä tiesin ennen, että Jumala oli antanut ihmisille elämän ja toivovan heidän elävän, nyt minä käsitin vielä toisenkin asian.

Minä käsitin, ettei Jumala tahtonut, että ihmiset eläisivät erillään toisistaan, eikä sen vuoksi ole ilmaissut heille, mitä kukin itse yksinomaisesti tarvitseisi; mutta Hänen tahtonsa on, että he eläisivät yksissä ja sen vuoksi Hän ilmaisi heille sen, mitä he kaikki itseänsä ja kaikkia varten tarvitsevat.

Minä käsitin, että ihmisistä vaan näyttää siltä, että he elävät pitämällä itsestään huolta, mutta että he elävät ainoastaan rakkaudesta. Se, joka elää rakkaudessa, se elää Jumalassa ja Jumala on hänessä, sillä Jumala on rakkaus.

Ja enkeli alkoi veisata ylistysvirttä Jumalalle ja hänen äänestänsä tuvan seinät vapisivat. Ja katto aukeni ja tulinen patsas kohosi maasta taivaaseen. Ja Simo vaimoineen ja lapsineen lankesi maahan. Ja enkelin seljästä levisivät siivet ja hän kohosi taivaaseen.

Ja kun Simo tointui, niin tupa oli taas entisellään, eikä siinä, paitsi omaa väkeä, ketään enää ollut.

II
KAKSI UKKOA

Johann. IV: 19. – Vaimo sanoi Hänelle: Herra minä näen, että Sinä olet profeetta.

20. – Meidän isämme ovat tällä vuorella kumartaneet ja rukoilleet, ja te sanotte: Jerusalemissa on se sija, jossa pitää rukoiltamaan.

21. – Jesus sanoi hänelle: Vaimo, usko Minua, se aika tulee, ettette tällä vuorella, ettekä Jerusalemissa Isää rukoile.

22. – Ette tiedä, mitä te rukoilette, mutta me tiedämme mitä me rukoilemme, sillä autuus on Juutalaisista.

23. – Mutta hetki tulee ja jo nyt on, että totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa, sillä Isä tahtoo myös senkaltaisia, jotka häntä rukoilevat.

I

Kaksi ukkoa päätti kerran lähteä Jerusalmiin rukoilemaan Jumalata. Toinen oli rikas ukko; sen nimi oli Tuomas Tarasitch Schemeleff. Toinen, Elias Bobroff, oli vähävarainen.

Tuomas oli vakava talonpoika; viinaa hän ei koskaan nauttinut, tupakkaa ei polttanut eikä nuuskannut, pahaa sanaa ei koskaan oltu hänen suustaan kuultu; hän oli ankara ja luja mies, kahteen erään oli ollut kylänvanhin, virastaan cli nuhteetonna eronnut. Hänellä oli iso perhe: kaksi poikaa ja pojanpoika, sekin jo nainut mies; he asuivat kaikki yhdessä. Hän oli terve, parrakas, suora mies ja vasta seitsemännellä-kymmenellä alkoi parta vähän käydä harmaaksi. Elias ukko taasen ei ollut rikas eikä köyhä; ennen kävi salvumiehen työssä, mutta, vanhemmaksi tultuaan, asettui kotiaan ja viljeli mehiläisiä. Toinen poikansa kävi ulkona ansiotyössä, toinen oli kotoisalla. Elias oli hyväntahtoinen ja iloinen ukko. Joi hän vähän viinaakin, nuuskasi ja laulelikin mielellään, mutta luonteeltaan hän oli hiljainen, eli niin kotolaistensa kuin naapuriensakin kanssa aina hyvässä sovussa. Ulkomuodoltaan hän oli lyhyenläntäinen, mustanverinen, kiharapartainen ja samoin kuin hänen pyhimyksensäkin, Elisa profeetta, kaljupää kauttaaltaan.

Jo kauan sitten olivat ukot suostuneet keskenään lähtemään yhdessä, mutta Tuomas-ukon aika ei antanut myöten, kun hänen asiansa eivät tahtoneet vähetä. Kun yhdestä asiasta pääsee, niin kohta toinen on edessä; milloin naittaa poikansa-poikaa, milloin odottaa nuorinta poikaansa sotapalveluksesta kotia; tuonnoin taasen alkoi hommata uuden tuvan rakentamista.

Kerran taas, joutohetkellä, tulivat ukot yhteen ja istuivat hirrelle.

– Kuinkas nyt, sanoo Elias, milloinka me lähdemme lupaustamme täyttämään?

Tuomas kävi totiseksi. – Meidän täytyy vielä odottaa; tämä vuosi on minulle ollut niin puuhakas. Rupesin tuota tupaa laittamaan; arvelin sadalla sen saavani ja nyt se jo on vienyt kolmatta sataa, enkä vieläkään ole sitä saanut kokoon. Kai se kesään joutuu. Ensi kesänä sitten, jos Jumala suo, varmaan lähdemme.

– Minun mielestäni on turhaa sitä kesäksi jättää; pitää lähteä nyt.

Kevät on paras aika.

– Kyllähän sitä jo oisi aika lähteä, mutta kun työ on pantu alkuun, niin vaikea sitä keskenkin on jättää.

– Eikö sinulla sitten ole, kenen huostaan jättäisit? Hoitaahan poikasi asiasi.

– Hoitaa niinkuin hoitaa! Vanhimpaan, joka taloa hoitaa, en voi oikein luottaa, aika ajoin kun on viinaan menevä.

– Täytyyhän niiden tulla toimeen ilman meitäkin, kun meistä aika jättää. Pojankin tulee jo tottua.

– Onhan se sitäkin, mutta kuitenkin tekee mieli omin silmin nähdä työ päättyneeksi.

– Voi veliseni! Kaikkia asioita et kuitenkaan saa päättäneeksi. Äsken meillä akkaväki teki pyhäsiivoa, pesivät ja raivasivat. Sitä pitäisi tehdä, tuota pitäisi tehdä, eikä tahdota joutua valmiiksi. Vanhin miniä, viisas vaimo, sanoo:

 

– Hyvä vaan, että se pyhäkin joutuu, meitä odottamatta; muutoin, vaikka kuinka puuhaisimme, ei siitä loppua tulisi.

Tuomas alkoi ajatella asiaa.

– Minulta on mennyt paljo rahaa tuohon rakennukseen; eikä sitä käy tyhjin käsin matkaan lähteminen. Sata ruplaa on suuri raha.

Elias naurahti.

– Synti on noin sanoaksesi. Sinun varasi ovat kymmenenkertaisesti isommat kuin minun, ja sinä vielä tässä puhut menoista. Sano vaan, milloin lähdetään. Vaikk'ei olekkaan, niin kyllä hankitaan.

Tuomastakin nauratti.

– Katsos vaan sitä ämmästä äijää, sanoi hän; mistäs sinä kapajat kokoon?

– Kotoani kokoon, minkä saan; sen, mikä puuttuu, hankin niin, että myön naapurille kymmenkunta mehiläispölhöä. Se on aikoja jo niitä käyttänyt.

– Niin; mutta mistä saisit hyvät mehiläisparvet; vieläpä ehkä tulet katumapäälle.

– Katuako?! Ei maar, naapuri! Eläessäni, en ikinäni ole muuta katunut kuin syntiä. Sielu on kaikista kalliin.

– Kyllähän se niin on, mutta ei se käy laatuun, kun kotona asiat eivät ole reilassa.

– Pahempi on kun sielumme asiat eivät ole reilassa. Kun kerran teimme lupauksen, niin täytyy lähteä. Niin, naapuri, lähdetään vaan matkaan.

Рейтинг@Mail.ru